Olin lukenut luonnonmukaisesta synnytyksestä ja halusin synnyttää ilman kipulääkkeitä, koska kautta aikojen naiset ovat synnyttäneet ties minne pellolle ja saunaan ja halusin kokea elämyksen kaikkine kipuineen ja antaa luonnon hoitaa tehtävänsä. Olin pehmittänyt synnytyskanavaa öljyillä jo kuukautta ennen synnytystä eikä mitään repeämiä sitten tullutkaan. En saanut myöskään raskausarpia, vaikka vatsani oli loppuvaiheessa kuin jumppapallo, koska voitelin myös vatsaani ja käytin tukivöitä, jotka pitivät vatsan paikoillaan. Kävin jopa juoksulenkeillä aivan viime kuukausille, mutta käytin tukisiteitä myös polvissa. Molemmat synnytykset alkoivat spontaanisti vasta pari viikkoa yli lasketun ajan ja "käynnistin" ne reippaalla kävelylenkillä, jolla mies oli tietysti mukana, ettei lapsi syntyisi polun varteen. Lähdimme sairaalaan vasta, kun voimakkaita supistuksia alkoi tulla 10 minuutin välein.
Ensimmäisellä kerralla kokeilin vesisynnytystä, mutta vedessä lilluminen vain vaimensi supistuksia ja keskeytti hyvin alkaneen synnytyksen kokonaan. Lopulta oli pakko suostua epiduraaliin, koska kätilön mukaan se avaisi synnytyskanavaa, ja eipä aikaakaan, kun ponnistusvaihe alkoi ja tyttövauva syntyi hiljaa ja itkemättä. Oli kuitenkin ihan virkeä ja hyvävointinen, vaikka synnytys oli pitkittynyt ja vauvan syke noussut. Isoäitini, viiden lapsen äiti, oli antanut minulle oman äitinsä (8 lasta) neuvon, ettei synnyttäjän pidä huutaa, koska se vain kuluttaa voimia ja säikäyttää lapsen. Niinpä antauduin kivulle ja ponnistin ääneti kaikin voimin, keskittäen energiani ponnistamiseen enkä rääkymiseen. Ponnistus kestikin alle viisi minuuttia eikä vauva päästänyt ääntäkään vaan killitteli maailmaa suurilla silmillään. Imin kyllä ponnistuksen yhteydessä ilokaasua, jotta pahin terä lähti kivulta, ja synnytin kontallani korotettuun sängynpäätyyn nojaten, koska ohjeiden mukaan oli järkevintä synnyttää painovoiman avulla.
Toisessa synnytyksessä olinkin jo viisaampi enkä pelännyt kipua, vaan tein heijaavia vatsatanssiliikkeitä sänkyyn nojaten ja pyrin tietoisesti rentouttamaan alavatsan lihaksia. Lepäsin välillä keinustuolissa kiikkuen, mutta aina supistuksen tullessa nousin pystyyn ja keinutin lantiota, koska se helpottaa vauvan laskeutumista. Yhtäkkiä tunsin, kuinka keilapallo alavatsassani putosi alaspäin ja alkoi painaa lantiota, ja tuli kiire hamuta hälytyskello käteen, koska olin siinä vaiheessa yksin synnytyssalissa. Olin passittanut mieheni uniltaan herätetyn tytön kanssa kotiin ja kätilö oli kiirehtinyt toiseen huoneeseen, jossa joku äiti rääkyi tuskissaan. Sain juuri ja juuri kammettua itseni sängylle, kun kätilö pyyhälsi paikalle, ojensi minulle ilokaasun ja otti vastaan syntyvän lapsen.
Minusta synnytyskipu on mahtavan elävöittävää, ponnistaessa tuntuu kuin lantio repeäisi kahtia, mutta yritin ajatella niin, että kipu on luonnollista eikä vaarallista, ja parasta on kivusta huolimatta ponnistaa kaikilla voimillaan ja rentouttaa samalla alavatsaa, jotta vauvan pää tulisi mahdollisimman nopeasti ulos. Huutaminen on täysin turhaa. Ja mitä vähemmän aikaa kudokset venyvät, sitä nopeammin ne myös palautuvat.
Pojan syntyessä olin hengittänyt niin paljon ilokaasua ponnistuksen aikana, että kikattelin hervottomana ja huone pyöri silmissäni ja minun oli pyydettävä kätilöä ottamaan lapsi pois rinnaltani, etten vahingossa tiputtaisi sitä lattialle. Synnytyksen jälkeen sain vapinakohtauksen, joka saattoi johtua rasituksesta tai ilokaasusta, mutta se meni nopeasti ohi, vaikka säikäyttikin hoitajat. Kotona hupsu neuvolatäti sanoi minua supersynnyttäjäksi, koska raskausaikakin oli sujunut hyvin, mutta minulla oli ollut kuvottava olo aamusta iltaan kolme ensimmäistä kuukautta molempien raskauksien aikana ja viimeisten kuukausien aikana limakalvoni olivat niin turvonneet, että pystyin vaivoin hengittämään nuhasumutteiden avulla ja halusin repiä pääni irti, koska olo oli niin kaamea. Raskauksien keskivaihe oli mukavaa aikaa, mutta en kuitenkaan halunnut alkaa supersynnyttäjäksi, koska en halunnut ottaa riskiä, että kolmannella kerralla jotain menisi pieleen. Ja valitettavasti erosimmekin, kun nuorin lapsi oli neljävuotias.
Oh God, too much to translate... In short, I wanted to give birth as naturally as possible so I used only laughing gas and decided to embrace the pain instead of fearing it. And it all went well, both babies were born quite easily and fast. I recommend slow belly dance moves to help the baby move downwards in the birth canal and using oil to soften tissues. And also giving birth on your knees letting gravity do most of the job. I also followed my grandmother's advice and kept quiet even though it hurt like hell because screaming just consumes energy and scares the baby.
My huge belly at the end of the pregnancy.
Eating breakfast immediately after giving birth, newborn baby staring at me with her big round eyes. (That's not champagne, it's apple juice.)
Little girl sleeping in her daddy's arms.
Reading comics while the baby is taking a nap.
The belly just disappeared, it's amazing!
Delivery number two.
Girl was thrilled to have a little brother. ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! ♥ Thanks for your comment!