Juutuin katselemaan vanhoja valokuviani tätä miettiessäni. Paljon on tapahtunut kuuden ja puolen vuoden aikana. Seitsemännen vuoden on sanottu olevan jonkinlainen rajapyykki - elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tapasin ex-mieheni vuoden 2004 lokakuussa ja vuonna 2011 lokakuussa muutimme erillemme, eli siinä mielessä tuo pitää tuskallisen hyvin paikkansa. Nyt olisi otettava seuraava uhkarohkea askel. Miten kaksi introverttia sopeutuu asumaan yhdessä, kun molemmat ovat tottuneet omaan rauhaansa ja omiin tapoihinsa? Tosin olemmehan me matkustelleet yhdessä ja tavanneet lähes joka päivä näiden kuuden vuoden aikana - mutta ne muutamat tunnit iltaisin, jolloin saan olla ikiomassa rauhassani ja hiljaisuudessa, jäävät unholaan. No, ehkä voin mennä aikaisemmin nukkumaan, ehkä tässä on hyvätkin puolensa. Lapset ovat olleet luonani muutamana päivänä viikossa, mutta heidän kanssaan yhteiselo on mutkatonta, koska olemme tottuneet toisiimme 13 ja 11 vuoden aikana, ja lapset voivat koska tahansa mennä kadun toiselle puolelle isälleen, jos kyllästyvät minuun.
Kaikenlaisia pelkoja pyörii mielessä, vaikka tämänhän pitäisi olla iloinen asia, kauan odotettu elämänmuutos. Jättääkö mieheni minut seitsemän vuoden kuluttua, kun minä olen rupsahtanut 55-vuotias ja hän mies parhaassa iässä, 40 v!!!? No, ei parane rupsahtaa... Kestänkö hänen jatkuvaa intensiivistä läsnäoloaan vai alanko hyppiä seinille ja pakenen metsään? Tuleeko meille riitoja mitättömistä pikkuasioista, kuten musiikin kuuntelusta, pianon soitosta tai ikkunoiden pesusta? Tuleeko hänelle viidenkympin villitys, kun minä olen 65-vuotias? Kauheaa ajatellakin... Mistä minä uuden miehen löydän seitsemänkymppisenä? Eläkeläisten tansseista?? Voi luoja...
No mutta, elän päivän kerrallaan, kuten tähänkin asti. Katson, minne tuuli kuljettaa ja kohtalo vie. Elämä on seikkailu eikä siihen pidä suhtautua liian vakavasti. Have fun while you can. Jos asteroidi iskee maapallolle, minä olen ensimmäisenä ottamassa sitä vastaan samppanjalasi kädessä. So long and thanks for all the fish! Oli hurjaa ja hauskaa, kamalaa ja ahdistavaa - mutta ei koskaan tylsää. Kiitos vierailusta Maa-planeetalle!
I got lost in my old photos while thinking about this. So much has happened. They say life goes in seven year cycles. Well, that's exactly the time I lived with my ex husband... Now I've been dating my boyfriend for 6 and a half years and we have no choice, we have to move in together, two introverts. It scares me even though it should be a joyful event. And what will happen after another seven years when I'm 55 and he will be a handsome 40!!! We may survive that but what about when he's 50 and I'm a bloody grandmother!!! Where will I find a grandpa for myself then?? Oh God, this makes me laugh...
Well, I can't leave the man I love just because he's younger. That's like ripping your heart out. I guess I'll just live in the moment, one day at a time, like so far. I'll just go with the flow and see how life unfolds. I believe you shouldn't take life too seriously, you should always try to enjoy it and be happy no matter what. It's an adventure, a chance we've been given. So when an asteroid hits the planet, I will be the first to pop the champagne and thank the universe for my amazing life on planet Earth. So long and thanks for all the fish!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! ♥ Thanks for your comment!